Niin, kävimme eilen koko perheen voimin anomassa minulle paikallista sosiaaliturvatunnusta. Sen saaminen helpottaa taas hieman elämää, mutta kylläpä sitä me onnistuimmekin vitkuttelemaan.

Mainittakoon, että minulla ei ole aavistustakaan suomalaisesta sosiaaliturvatunnuksen anomisesta. Suomalaisena sen kun saa niin automaattisesti. Vertauskohtana voisin kuitenkin kuvitella, että ei se olisi ihan yhtä pitkäpiimäistä kuin täällä.

No, marssimme paikalliseen social security office:n ja otimme vuoronumeron. Se oli z167. Mies oli tietenkin hankkinut oman sosiaaliturvatunnuksensa vuotta aikaisemmin, joten häntä ei yllättänyt se, että missään ei ollut taulua, johon vuoronumerot ilmestyisivät tiskinnumeron kanssa. Ne vain kuulutettiin (äärimmäisen epäselvästi, pinnistäen sai jotain selvää).

Venttailimme ja katselimme ympärillemme... n. 100 ihmistä... ööö.. tässä voi mennä tovi. Kaikki eivät tietenkään olleet samantyyppisellä asialla, joten heitä palveltaisiin eri tiskillä. Lopulta tuli kuulutus z132. Ynnäsimme meitä edellä olevat ihmiset ja päädyin menemään pikkuherran kanssa ulos haukkaamaan raitista ilmaa (tai niin raitista ilmaa kuin ison valtatien vieressä on mahdollista).

Venttailimme lisää. Lopulta mies tuli ulos, sanoi että siellä on ilmeisesti vain yksi tiski, joka ottaa vastaan sosiaaliturvatunnuksien/korttien anomista ja että jono on vain edennyt kahdella ihmisellä. Neuvottelemme, ja päädymme siihen että otamme sen riskin, että vuoro menee, mutta emme jää paikanpäälle istuksimaan (perheen miesväellä ei ole mitenkään hyvät odotushermot...) vaan lähdemme katselemaan lähikauppoja. Väläytimme myös sitä mahdollisuutta, että jättäisimme leikin kesken ja kokeilisimme olisiko jonain muuna päivänä vähän vähemmän ruuhkaista. Onneksi emme päätyneet tähän jälkimmäiseen ratkaisuun, sillä ei olisi ollut varmaa olisiko mies päässyt paikalle silloin, jä hänen passiaan tarvittiin (en tiedä oliko mieskin tarpeellinen).

Kiersimme yhden lastentarvikeliikkeen suurella mielenkiinnolla (kyllä vauvoihin pystyy uhraamaan ihan TOLKUTTOMAN paljon rahaa) ja palasimme paikalle. Minä ja pikkuherra jäimme autoon sillä ajatuksella, että jos jonoa on paljon, niin me pidämme ruokatauon autossa. Näin tietenkin oli.
Jonkun ajan kuluttua mies tulee kertomaan ilouutisen, että nyt siellä on kaksi tiskiä vastaanottamassa, joten on mahdollista, että enää ei mene ihan tuntitolkulla aikaa.

Menimme koko poppoo taas sisälle odottamaan (pikkuherra onneksi simahti ruuan jälkeen) ja pääsimme lopulta tiskille (asiaa nopeutti se, että ainakin numerot 163,164 ja 166 olivat luovuttaneet).

Hoidimme homman. Jonotusnumerot ovat ilmeisesti siellä arvossaan, sillä meiltä kysyttiin jonotusnumerolappua ja virkailija otti sen meiltä ja tarkisti sen oikeellisuuden.

Poistuimme paikalta. Koko höskään meni 2,5 tuntia + matkat. Puh!

Mielenkiinnolla pitää muuten mainita, että pikkuherralle ei pysty anomaan paikallista sosiaaliturvatunnusta.